Jotenkin ikävöin Hannea ja sitä kaikkea mitä puhuimme. Se oli kuin keskustelun uusi ulottuvuus, paljon tärkeää asiaa ja uskoutumista, tuntemista ja ystävyyttä, mutta kuitenkin välimatkaa eikä niitä tylsiä asioita. Sellaisia joihin olen törmännyt jokaisessa muussa ystävyyssuhteessani, ellei mukaan lasketa niitä jotka ovat olleet aina ja aina olevat. Silti sekin kuoli ja minä suren sitä.

Elämäni viime vuodet ovat olleet jälkeenpäin hulluja. Mikään ei ole muuttunut, paitsi kaikki. Ja silti ajattelen joistakin asioista, tunnen samoin kuin seitsemännellä luokalla, jolloin kuvittelin olevani liian nuori enkä valmis; nyt kuvittelen olevani valmis mutten uskalla. Neljä vuotta. Siitä on vuosia. Ja se on kestänyt vuosia.

En tiedä kenelle kirjoitan ja kirjoitanko kenellekään, anteeksi.

Olen ollut niin hukkunut paineeseen ja siihen mitä jotkut kutsuvat kiireeksi. En halua valehdella enkä kiertää. Lukio vie aikasi niin ettet ehdi kuin käydä koulua, nukkua, hoitaa tehtäväsi ja tavata siskoasi viikonloppuisin. Viikonloput menevät muutenkin liesussa kuten äiti sanoo. Viime -loppu: pe: Exitin konsertti Nurmossa, la: Nuortenpäivät Tampereella, su: ehtoolliskokous (aikainen herätys) ja sukupäivällinen/lounas. Ensi viikonloppu: pe-su: nuortenleisi Kiponniemessä + su: pyhäkouluvuoro.

... sateen kohinaa

Viime aikoina hiihtoloman tylsyyden ahdistavuus on painanut niin pahasti päälle ja ikävä muualle on kova. Tuntuu kuin ei saisi mitään aikaiseksi ja on ihan oikeasti ikävä kouluun.Onneksi on enää viikonloppu. Lähinnä elämässä ahdistaa kesäloma ja se miten kestän sen kun jo viikon hiihtoloma on hermoja raastava. Ja ärsyttää oma saamattomuus kun pitäisi hankkia kesätöitä ja olen tällainen hermokimppu - mistä ihmeestä edes uskaltaisin hankkia töitä? Minusta tuntuu siltä että olen pikemminkin yrittäjähenkinen ihminen (yritystä suvussa?) ja ajatus pikemminkin kesäaikaisen ikkunanpesufirman perustamisesta on tuhat kertaa houkuttelevanpi kuin jotkin hikiset toimistotyöt -vaikka enhän minä valita.

Olen yrittänyt vakuuttaa ja haastaa itseni Hike-isoseksi siitä lähtien kun Viikkolehdessä oli ilmoitus tyttöisosten puutteesta, vaikka tiedän olevani innostunut ja luvannut itselleni mennä sinne jopa tässä blogissa. Olen erinomainen hukuttaessani itseäni saamattomuuden suohon. En tiedä jos Viikkolehti-ilmoitus olisi tullut viikkoa myöhemmin ja olisin jo ehkä normaalissa ympäristössä (koulussa ja kavereiden keskellä, maailman paineessa mutta elävänä) olisinko lähettänyt sen meilin. Paitsi... ei kai se vielä ole liian myöhäistä?

God help me.

Luin jostain, että on huolestuttavaa, jos lapsen huone on liian siisti, sillä se viittaa johonkin syrjäytyneisyyteen tms. Kuitenkin, näytin juttua äidille ja käskin hänen olla onnellinen siitä, että hänellä on kaksi syrjäytymätöntä lasta, jos siis on huoneisiin uskominen. Tämä tapahtui noin vuosi sitten. Eilen oli siinä mielessä turhauttava päivä, että aloin ilman kehoitusta järjestelemään pöytääni, joka tunnetusti on kuin tulivuoren purkauksen jäljiltä. Pääsin puoleen väliin, kunnes tajusin lopettaa.

Emily Brontën Humiseva harju alussa. En ole vielä saanut siitä otetta (se ei ole saanut minusta otetta). En tiedä miksi, tai ehkä tiedänkin (en tiedä miksi kirjoitin noin), siinä ei ole kiinnostavia hahmoja. Tai sitten kerronnassa jokin mättää. Tai sitten olen vain niin alussa.

Minulla oli niin tylsää eilen. Aamulla ukkosti ja eiköhän koira hauku ihan sekopäisenä. Se oli niitä päiviä, kun ei vaihda yöpaitaa pois päältä koko päivänä. Joskus se on rentouttavaa, mutta nyt olin jotenkin niin rauhaton ja kuitenkin niin veltto. Katsoin ostosteeveetä ja haukuin mielessäni kaikki tuotteet. Miten se onkin niin, etä televisiosta ei tule koskaan mitään hyvää ohjelmaa päivällä ja sitten illalla tulee monelta kanavalta.

Miten minäkin onnistun aina pilaamaan luovan fiilikseni johonkin typerään juttuun. Eilen oli tylsää, ja minulle tuli suuri halu kirjoittaa. Inspis niin väärällä hetkellä, apaattisuus tukahduttaa sen ostos-tv mainoksiin ja minä olen hirveä kun en tunne enää mitään. Tiedän miltä sen pitäisi tuntua; poskia kuumottaa, sydän hakkaa ja ajatukset virtaavat villeinä. Kuten Elizabeth Bennet: "Hän pikemminkin tiesi kuin tunsi olevansa onnellinen"

Ja ärsyttää kun itkettää ja väsyttää, kun tuntuu niin teiniltä. Ja mua ärsyttää, kun nyt tästä saa alkuvaikutelman että olen ikävä ihminen.

Paras lopettaa ennen kuin aloittaa.

Turhaa? Kyllä.

Minulla on ollut ihana päivä.

Aivan loistava.

Näin illalla on hyvä huokaista syvään ja ihailla tätä loistavaa päivää.

:)

Oli serkkuni rippi- (seurakuntakoululeiri seuris-) juhlat. Eilen näin oman seurikseni isosia ja ohjaajia, ja vaikka ei ehdittykään juuri jutella, niin oli mukava nähdä. Ainakin yksi asia on varma; Ensi vuonna menen itse isoseksi. Se täytyy muistaa ja siihen tähdätä.

Tänään oli juhlat mummulassa, ja ne onnistuivat hyvin, oli hauskaa (sain muuten jälleen houkutella juhlakalua pappisvirkaan päin, ja oli mukava huomata, että hän ei laittanut enää niin paljoa vastaan...) ja oli myös ihana nähdä sukulaisia. :) Oli tosi kivaa.

Oli nätti päiväkin. Ja ruoka oli hyvää (en kylläkään voi käsittää sitä logiikkaa, että ensin päivänsankari aloittaa ja sitten muut tulee perässä vanhimmasta lähtien, vaikka, kuten sanottua, nämä olivat nuorten juhlat. Ja sitäpaitsi: Itse päähenkilö joutui syömään melkein koko lautasensa tyhjäksi yksinään :'( ). Kakkukin oli aivan herkullista.

Mietittiin kuinka läheisiä sukulaisia tuplikset ovatkaan. (tuplikset= tuplaserkut; serkuksia sekä äidin että isän puolelta. [Jos joku ei tajunnut niin esimerkiksi meidän tapauksessamme tupliksien äidit ovat siskoja ja isät veljeksiä] Jos jollakin lukijalla on kokemusta tupliksista niin olisi kiva kuulla..). Tavallisilla serkuksilla on 1/8 samoja geenejä. Me emme jaksaneet laskea paljonko samaa meillä on, mutta aina on tuntunut siltä, kuin olisimme oikeastaan enemmän sisaruksia kuin serkkuja. Ainakin minusta. :D

Olen ajatellut itselleni jo taiteilijanimeä. Kun kirjoittelee palkkalaskelmiin sukunimiä niin jotenkin sitä kehittelee jotain omaa. Korpi tai Korppi kuulostaisi hyvältä ulkomaillakin. Miltähän J. A. Korppi tuntuisi? J.A. Korpi? Jannika Korpi? Korppi? On se hyvä käyttää sivupersoonan nimeä taiteilijanimenä. Olen aina ajatellut, etten halua käyttää omaa nimeäni. Tai ainakin olen aina ollut valmis miettimään sitä vaihtoehtoa. Ja sitä saa ihmetellä miksi, sillä sen voin sanoa että vaatimaton en ole. Tai no, ehkä silloin joskus ala-asteella, kun taitelijanimen käyttöä ensimmäisen kerran mietin.

Siskoni on jo lähes päättänyt ketkä näyttelevät pääosaa hänen kirjastaan (joka ei ole vielä valmis) tehtävässä elokuvassa. En tiedä onko se pahasta. Ainakin se innostaa häntä. Löytyisiköhän sieltä osa minullekin..? Täytyypä kysäistä. Näyttelijän ammatti voisi olla myös kiinnostava. Olenpas kultturelli ihminen.

Ruokatunnit on parhaita, silloin saa hyvää ruokaa tuosta ihan naapurista. Kahvitauotkin on ihan jees, sillä en juo kahvia ja voi laiskotella luvan kanssa. Tänään ruokailussa sattu hassu juttu. Luin lehteä ja söin samaan aikaan, kun havahduin siihen että yksi "työkaveri" (miksi niitä nyt sitten sanoisi...) sanoi nimeni. Toinen jutteli minulle silmät kiiluen jostain ihme jutusta ja minä vain ynähtelin kuin olisin tajunnut. Hymyile niin ne luulee että ymmärsit.

Jotain mukavampaa. Huomenna pääsee mökille. Jee. Mökillä on aina ihana mökkitunnelma, siellä ainakin rentoutuu ja tuntuu kesältä, satoi tai paistoi. Ja saan lukea. Iihanaa. Nyt on kesken Celia Reesin (?) Merirosvoja!, mikä on aivan loistava kirja ainaski tähän mennessä. Tekis niin mieleni lukea sitä!

Niinhän se on, että jos itse saisin päättää, niin musta tulis rikkaan jääkiekkoilijan vaimo, meillä olis kolme lasta (Minttu, Viima ja tyttö, jonka nimi ei ole vielä ihan selvillä) itse olisin kotiäitinä, mutta olisi myös oikea lastenhoitaja, että saisin häippästä aina kun siltä tuntuu. Ja sitten itse toimisin ammattikirjailijana. Se olisi nyt aika lailla unelma. Meillä olisi yksi talo NHL:ssä (isän vitsi..), yksi Suomessa ja vielä loma-asunnot Ruotsissa, Espanjassa(tms.) ja Hawailla. Ihanaa.

Tai sitten musta tulee yksityisyrittäjä ja perustan sen hattukaupan. Mutta jääkiekkoilija sen (miehen) olla pitää. Tai sitten vaan yksinkertaisesti sellainen tyyppi, ketä mä rakastan niin paljon, että meen sen kanssa naimisiin. :DDD

Mun elämäni haaveet/unelmat ja toiveet/Kaikki ne annan olla, ja jätän Sulle/jätän Sulle  --

Tahdon kotiin!! Äiti pitää kokousta työkavereiden kanssa -- hetkinen, he lopettivat! Nyt mennään!

Luokkaretki onnistui yli odotusten. Muutan Tukholmaan lähiaikoina. Saldo: Unta - liian vähän, hauskuutta - hmm... tarpeeksi, Sixpackien tarkkailua - riittävästi, tyttöjen juttuja - pursuaa ulos korvista, ja.. pussailua - tarpeeksi tällaiselle pikkuotukselle, noloja aamuja - yksi.

Siinä aikalailla tiivistettynä, enkä kuitenkaan kerro enempää, sillä saattaisin saada (saattaisin?) erään tietyn henkilön vihan ylleni.. :DDD tai ehkä parinkin.

Päätä särkee. Kävin äsken suihkussa ja nyt kohta pitäisi menmnä mummulaan istuttamaan perunoita. Nälkä.

Tänään oli ysijuhla, ja (melkein) mikään ei ole mahtavampaa kuin olla ysi ysipäivänä. Jännittikö? No kyllä. Mutta hyvin se meni. Näytelmä sujui ja silleen.. Niin, ja vielä siitä mihin tuo otsikko viittaa; sain diplomin! Vuoden pääosa 2006, ja olin ehkä hieman innoissani. Tunnustan, että ajattelin kutakuinkin näin: "Voi että, mä oon ehdokkaana.. mutta hei, enhän mä nyt voi voittaa, tässähän on vaikka ketä muita parempia. Mä olin kyllä parempi kun noi muut -ÄLÄ ajattele noin! Mutta kun mä OLIN parempi kun noi muut, me päästiin sinne kilpailuunkin.. mä kyllä muuten suutun jos mä en voita!" Totta puhuakseni en odottanut mitään etten pettyisi (vaikka kuvittelinhan minä sen..). En kirjoita tästä enempää, etten vaikuta itserakkaalta. Paitsi että teinpähän kunnon tuuletukset. Jeah. 

Voi rakkaus, kuten äiti sanoo. Adios.