Viime päivinä olen miettinyt paljon. Kuten joskus: en ole masentunut, minä mietin. Joskus on pakko päästä purkamaan tuntojaan. Enkä ole tehnyt sitä pitkään aikaan.

Jotenkin ikävöin Hannea ja sitä kaikkea mitä puhuimme. Se oli kuin keskustelun uusi ulottuvuus, paljon tärkeää asiaa ja uskoutumista, tuntemista ja ystävyyttä, mutta kuitenkin välimatkaa eikä niitä tylsiä asioita. Sellaisia joihin olen törmännyt jokaisessa muussa ystävyyssuhteessani, ellei mukaan lasketa niitä jotka ovat olleet aina ja aina olevat. Silti sekin kuoli ja minä suren sitä.

Elämäni viime vuodet ovat olleet jälkeenpäin hulluja. Mikään ei ole muuttunut, paitsi kaikki. Ja silti ajattelen joistakin asioista, tunnen samoin kuin seitsemännellä luokalla, jolloin kuvittelin olevani liian nuori enkä valmis; nyt kuvittelen olevani valmis mutten uskalla. Neljä vuotta. Siitä on vuosia. Ja se on kestänyt vuosia.

En tiedä kenelle kirjoitan ja kirjoitanko kenellekään, anteeksi.

Olen ollut niin hukkunut paineeseen ja siihen mitä jotkut kutsuvat kiireeksi. En halua valehdella enkä kiertää. Lukio vie aikasi niin ettet ehdi kuin käydä koulua, nukkua, hoitaa tehtäväsi ja tavata siskoasi viikonloppuisin. Viikonloput menevät muutenkin liesussa kuten äiti sanoo. Viime -loppu: pe: Exitin konsertti Nurmossa, la: Nuortenpäivät Tampereella, su: ehtoolliskokous (aikainen herätys) ja sukupäivällinen/lounas. Ensi viikonloppu: pe-su: nuortenleisi Kiponniemessä + su: pyhäkouluvuoro.

... sateen kohinaa

Tuntuu kuin viime käynnistä olisi ikuisuus ja niin siitä onkin.

Viime aikoina hiihtoloman tylsyyden ahdistavuus on painanut niin pahasti päälle ja ikävä muualle on kova. Tuntuu kuin ei saisi mitään aikaiseksi ja on ihan oikeasti ikävä kouluun.Onneksi on enää viikonloppu. Lähinnä elämässä ahdistaa kesäloma ja se miten kestän sen kun jo viikon hiihtoloma on hermoja raastava. Ja ärsyttää oma saamattomuus kun pitäisi hankkia kesätöitä ja olen tällainen hermokimppu - mistä ihmeestä edes uskaltaisin hankkia töitä? Minusta tuntuu siltä että olen pikemminkin yrittäjähenkinen ihminen (yritystä suvussa?) ja ajatus pikemminkin kesäaikaisen ikkunanpesufirman perustamisesta on tuhat kertaa houkuttelevanpi kuin jotkin hikiset toimistotyöt -vaikka enhän minä valita.

Olen yrittänyt vakuuttaa ja haastaa itseni Hike-isoseksi siitä lähtien kun Viikkolehdessä oli ilmoitus tyttöisosten puutteesta, vaikka tiedän olevani innostunut ja luvannut itselleni mennä sinne jopa tässä blogissa. Olen erinomainen hukuttaessani itseäni saamattomuuden suohon. En tiedä jos Viikkolehti-ilmoitus olisi tullut viikkoa myöhemmin ja olisin jo ehkä normaalissa ympäristössä (koulussa ja kavereiden keskellä, maailman paineessa mutta elävänä) olisinko lähettänyt sen meilin. Paitsi... ei kai se vielä ole liian myöhäistä?

God help me.

Löysin eilen päiväkirjani ja yllätyin kuinka olenkaan kirjoittanut. Olin ilmeisesti jonkin huumauksen alaisena, sillä sieltä löytyi yllättäviä juttuja, sellaista mitä ei muista kirjoittaneensa mutta siellä se on.

Luin jostain, että on huolestuttavaa, jos lapsen huone on liian siisti, sillä se viittaa johonkin syrjäytyneisyyteen tms. Kuitenkin, näytin juttua äidille ja käskin hänen olla onnellinen siitä, että hänellä on kaksi syrjäytymätöntä lasta, jos siis on huoneisiin uskominen. Tämä tapahtui noin vuosi sitten. Eilen oli siinä mielessä turhauttava päivä, että aloin ilman kehoitusta järjestelemään pöytääni, joka tunnetusti on kuin tulivuoren purkauksen jäljiltä. Pääsin puoleen väliin, kunnes tajusin lopettaa.

Emily Brontën Humiseva harju alussa. En ole vielä saanut siitä otetta (se ei ole saanut minusta otetta). En tiedä miksi, tai ehkä tiedänkin (en tiedä miksi kirjoitin noin), siinä ei ole kiinnostavia hahmoja. Tai sitten kerronnassa jokin mättää. Tai sitten olen vain niin alussa.

Minulla oli niin tylsää eilen. Aamulla ukkosti ja eiköhän koira hauku ihan sekopäisenä. Se oli niitä päiviä, kun ei vaihda yöpaitaa pois päältä koko päivänä. Joskus se on rentouttavaa, mutta nyt olin jotenkin niin rauhaton ja kuitenkin niin veltto. Katsoin ostosteeveetä ja haukuin mielessäni kaikki tuotteet. Miten se onkin niin, etä televisiosta ei tule koskaan mitään hyvää ohjelmaa päivällä ja sitten illalla tulee monelta kanavalta.

Miten minäkin onnistun aina pilaamaan luovan fiilikseni johonkin typerään juttuun. Eilen oli tylsää, ja minulle tuli suuri halu kirjoittaa. Inspis niin väärällä hetkellä, apaattisuus tukahduttaa sen ostos-tv mainoksiin ja minä olen hirveä kun en tunne enää mitään. Tiedän miltä sen pitäisi tuntua; poskia kuumottaa, sydän hakkaa ja ajatukset virtaavat villeinä. Kuten Elizabeth Bennet: "Hän pikemminkin tiesi kuin tunsi olevansa onnellinen"

Mua väsyttää väsyttää väsyttää.

Ja ärsyttää kun itkettää ja väsyttää, kun tuntuu niin teiniltä. Ja mua ärsyttää, kun nyt tästä saa alkuvaikutelman että olen ikävä ihminen.

Paras lopettaa ennen kuin aloittaa.

Turhaa? Kyllä.

I_h_a_n_a_a.

Minulla on ollut ihana päivä.

Aivan loistava.

Näin illalla on hyvä huokaista syvään ja ihailla tätä loistavaa päivää.

:)

Oli serkkuni rippi- (seurakuntakoululeiri seuris-) juhlat. Eilen näin oman seurikseni isosia ja ohjaajia, ja vaikka ei ehdittykään juuri jutella, niin oli mukava nähdä. Ainakin yksi asia on varma; Ensi vuonna menen itse isoseksi. Se täytyy muistaa ja siihen tähdätä.

Tänään oli juhlat mummulassa, ja ne onnistuivat hyvin, oli hauskaa (sain muuten jälleen houkutella juhlakalua pappisvirkaan päin, ja oli mukava huomata, että hän ei laittanut enää niin paljoa vastaan...) ja oli myös ihana nähdä sukulaisia. :) Oli tosi kivaa.

Oli nätti päiväkin. Ja ruoka oli hyvää (en kylläkään voi käsittää sitä logiikkaa, että ensin päivänsankari aloittaa ja sitten muut tulee perässä vanhimmasta lähtien, vaikka, kuten sanottua, nämä olivat nuorten juhlat. Ja sitäpaitsi: Itse päähenkilö joutui syömään melkein koko lautasensa tyhjäksi yksinään :'( ). Kakkukin oli aivan herkullista.

Mietittiin kuinka läheisiä sukulaisia tuplikset ovatkaan. (tuplikset= tuplaserkut; serkuksia sekä äidin että isän puolelta. [Jos joku ei tajunnut niin esimerkiksi meidän tapauksessamme tupliksien äidit ovat siskoja ja isät veljeksiä] Jos jollakin lukijalla on kokemusta tupliksista niin olisi kiva kuulla..). Tavallisilla serkuksilla on 1/8 samoja geenejä. Me emme jaksaneet laskea paljonko samaa meillä on, mutta aina on tuntunut siltä, kuin olisimme oikeastaan enemmän sisaruksia kuin serkkuja. Ainakin minusta. :D